Aamupäivä lähiopetuspäivänä kului säärihaavojen merkeissä ja lähinnä laskimoperäisten säärihaavojen sekä kompressiohoidon merkeissä. Aihe oli minulle mieleinen ja lähellä sydäntä...vanhuspuolella kun työskentelen.
Olenkin jo aiemminkin kirjoituksissani pohtinut sitä asiaa, miten huonosti vanhuksia lähetetään tutkimuksiin, joissa selviteltäisiin haavan etiologiaa, lähinnä säärihaavojen kohdalla siis sitä, onko kyseessä laskimo- vai valtimoperäinen säärihaava vai kenties sekahaava. Vanhukset ovat saattaneet kotihoidon/kotisairaanhoidon tuen turvin sinnitellä jo vuosia kotonaan haavojensa kanssa. Haavanhoitopaineet ja puutteelliset resurssit (aika, osaamisen taso, välineet, haavahoitotuotteet, aseptiset taidot ym.) hoitaa haavoja tehokkaasti kohdistuvat kenttäväkeen, jotka tuskailevat huonosti paranevien haavojen kanssa ja kokevat "olevansa huonoja hoitajia", kun haavaa ei saada paranemaan. Hoitajat kyllä ohjaavat potilaan terveyskeskuslääkärin vo:lle, jos tarve vaatii, mutta usein tuloksena on se, että lääkäri tekee silmämääräisen arvion haavasta, määrää tarvittavat labrat ja niiden perusteella ehkä ab-kuurin ja voi ohjeistaa paikallishoidossa-siinä se!! Edes ABI -mittaus ei ole aina itsestäänselvyys, puhumattakaan siitä, että ohjattaisiin erikoissairaanhoidon konsultaatioon. Laitoshoitoon päästessään vanhukset tulevat haavojensa kanssa usein ilman selvää haavadiagnoosia ja taas hoitajat pähkäilevät, miten haavaa tulisi hoitaa. Haavahoitojen puutteellinen kirjaaminen tekee lähes mahdottomaksi selvittää haavahoidon historiaa; tiedossa on vain se, miten haavaa on viimeksi hoidettu. Jos lääkäriltä kysyy haavadiagnoosia, niin vastaus määritellään taas silmämääräisesti. ABI -mittaukseen en ole koskaan vanhusten laitoshoidossa työskennellessäni vielä 26 vuoden aikana törmännyt jne. Mietin vaan, että suuret ovat haavanhoitopaineet meillä hoitajilla.... Laskimo- ja valtimohaavojen vertailu -taulukko toimii hyvänä suunnanantajana tilanteessa, jossa hoitopolkua tukkii vuori ja käypä hoito -suositukset ovat vain haavekuvaa...(ups...olinko jo liian jyrkkä...)
Toinen kompastuskivi on ollut turvotuksen hoito ja tukisidosten käyttö. Edelleen törmää liian usein siihen, että turvotuksen hoitoon ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota eikä kompressiohoidon todellista merkitystä ole ymmärretty. Tarkasteltaessa huolellisesti potilaan taustatietoja, voidaan päätellä mahdollisia riskitekijöitä potilaan kohdalla esim. diabeetikolla jalkojen haavojen riskit, vuodepotilaalla painehaavojen riskit yms. Tällöin tulee jo hoitosuunnitelmaan huomioida tehostetusti, miten me hoitotyössä huomioimme ko riskit. Ennaltaehkäisy on kaiken a ja o. Jotta emme päätyisi hoitamaan niitä hankalahoitoisia laskimoperäisiä säärihaavoja, tulee puuttua tehokkaasti turvotuksen hoitoon. Kompressiohoito on turvotuksen hoidon ja ennaltaehkäisyn tärkein hoitomuoto. Tukisidoksen valinta tulee osata tehdä oikein ja sidonta tulee tehdä oikeaoppisesti niin, että paine on suurin nilkan kohdalla ja vähenee asteittain polvea kohti mentäessä.
Haasteita siis riittää:
-yrittää pumpata lääkäriltä jatkossa haavojen kohdalla selkeä haavadiagnoosi, jolloin me hoitajat osaamme tehokkaammin suunnitella ko haavan kokonaishoitoa.
-Kirjata haavaa ja sen hoitoa koskevat asiat niin, että potilastietojärjestelmästä löytyy selkeästi kirjattu tieto haavahoidon historiasta.
-Koska laskimoperäiset säärihaavat ovat vanhuksilla niin yleisiä, niin tärkeää olisi saada hoitohenkilökunta ymmärtämään haavan etiologia ja hoidon kulmakivet. Turvotuksen hoito ja kompressiohoito ovat haasteita, mutta voitettavissa olevia haasteita :)
Lähiopetuspäivän saldona poiki se, että pidän ensi maanantaina kahdelle osastolle osastotunti -tyyppisesti ohjaustunnin laskimoperäisten säärihaavojen hoidon kulmakivistä keskittyen varsinkin haavojen ennaltaehkäisyyn eli turvotuksen hoitoon ja kompressiohoitoon. Ja tärkeimpänä asiana on, että opettelemme aivan konkreettisesti laittamaan tukisidokset oikeaoppisesti toinen toisillemme...ajatuksia herää taas aivan varmasti :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti